Luonnonlaki

07.06.2020

Syksy, talvi, kevät ja kesä. 

Elämme luonnonrytmissä. Luonto sanelee meille oman järjestyksensä ja lakinsa. Meidän on elettävä sen kanssa yhteistaloudessa. 

Me elämme sään ja luonnonvoimien armoilla. Emme osaa rakentaa taloa, joka maan haljetessa, ei uppoasi maan uumeniin. Emme osaa rakentaa laivaa, joka pysyisi pinnalla tsunamin iskiessä siihen. Kehittelemme raivoissamme rokotetta, jotta saisimme koronaviruksen tukahdetettua. 

Me tulemme auttamattomasti perässä. Luonto on aina askeleen edellä. 

Mutta kuitenkin me olemme samalla osa sitä monimuotoista kokonaisuutta. Niin pientä ja niin suurta. Me olemme luonto ja sen ilmiöt. Koko ihmiskunta.

Me kävelemme maan tahdissa. Polkumme kiertävät vuoden ympäri. Kierrämme tapahtumaketjussa, joka on meille määrätty.

Joka syksy koen pienen kuoleman. Itken luonnon kauneutta värien loistossa, sitä, kun päivän viimeiset auringonsäteet maalaavat vaahteran palamaan. Sitä, kun lehtikasat huutavat keltaista. Itken sitä raikkautta ja kuulautta, joka valtaa aamut. Huurretta ruohonkorsissa, ennenkuin ne kuolevat. 

Kun talvi saapuu, olen jo unohtanut, että kesä voi olla. Totun hiljalleen karuuteen, mustaan, harmaaseen ja valkoiseen. Talvi jatkuu ja kylmyys käy kolkuttelemassa ja puremassa. Tuuli saa ihon pistelemään. Kaikki on yksinkertaista ja nukkuvaa. Pimeys valuu pitkin katuja koteihin, juo rauhassa aamukahvit kanssasi. Etsin sisäistä valoa ja väriä itsestäni. Luonto pakottaa minut siihen. Sitä löytyy kyllä ja ammennan sen siveltimen kautta kankaalle. Mutta minun jälkeni on jähmettynyt. En saa liikettäni vapaaksi. Minun käsivarteni ovat kuin koivun mustat repaleiset oksistot, vain hiukan taipuvat kohmeisina viimassa. Kuoleeko taiteeni? Tuntuu, etten yhtäkkiä osaakaan enää maalata.

Ensin tulee valo. Lämpö hiipii ihan hiljaa eteiseen. Se viiltää säteitään verhojen raoista ja leikkaa raakoja viivoja lattiaan. Vuotavia haavoja pimeyteen. Kun on jo unohtanut, että valoa voi olla, menee ihan sekaisin siitä tanssista. Kuin luonto valuttaisi päälleni rumbaa, salsaa, bossa novaa. Minä huudan ja tanssin. Ihan vähän vain. En uskalla paljoa, kun pelkään, että se ei ole totta tai se otetaan pois. Mutta päivä päivältä sitä tulee lisää. Aina vain kauemmin. Ja sitten tulee lämpö. Syleily. Tulee se hetki, kun saan kääntää rutikuivat kylmettyneet kalpeat kasvoni aurinkoon. Saan sulkea silmät ja uida autuuteen. Sitten tulee pieniä vihreitä pilkkuja kaikkialle. Ja keltaisia täpliä. Hiukan punaista ja violettia. Tulee narsissit, tulppaanit. Leskenlehdet auraa pientareet voikukille. Voikukkien laskuvarjopallot! Kuusenkerkät ja lehmuskehdot.

Luonto johdattaa meitä kaudesta toiseen, vaikka emme haluaisi. Se ruoskii meitä ja pelastaa. Se antaa meille lain, jonka pykäliä me hengitämme. Pykälä pykälältä niin kauan, että kirjamme on luettu. Niin kauan, että se viimein suljetaan ja me poistumme. Luonto jää tänne. Se maalaa itsensä jokaiseen vuodenaikaan uudelleen. Vielä meidän jälkeenkin. Se vanha ja viisas!

Saisinko minä maalattua luonnon ilmenemismuotoja niin, että näkisin rytmin, lain, ytimen, aiheen tai idean kaiken sen monimuotoisuuden sisällä?

Ainakin minä yritän.